lauantai 15. marraskuuta 2014

Epilogi - Ithaka?

Vastassani lentokentällä oli sama ystävä joka melkein täsmälleen puolitoista vuotta aikaisemmin oli kiikuttanut meikäläisen moottoritien rampille seisomaan leukaa väpättämään. Automatka kotikaupunkiini tuntui jotenkin niin kovin lyhyeltä vaikka muistan sen joskus olleen pitempikin. Paluuilta meni suomalaisen saunan lauteilla, kotiruokaa suuhun ahtaessa matkatarinoita turisten ja kummipoikaa rinkassa pitkin kämppää kiikuttaessa...


Herättyäni suuntasin lähes välittömästi Turkuun. Jostain sieltä löysin pienen pihan, siltä talon jonka etuovesta pölähti pihalle reilu 40kiloa mustavalkoista karvaa ja aitoa elämän iloa. Menin auton taakse piiloon ja aloin viheltää. Unski ryntäsi katsomaan ja minut nähtyään hämmästyi niin että haukkui muutaman kerran ja juoksi äkkiä pois! Sitten se tuli takaisin koko dalmatialaisrivi hampaita hymynä mutta ei vieläkään oikein ymmärtänyt mistä oli kysymys saati uskaltautunut lähelle. Muutama tovi tästä sain naaman täydeltä märkää suukkoa ja oma elämäni oli taas täällä. :.)

Samana iltana ehdin vielä tutulle kotikadulle ja minua oltiin ikkunassa vastassa.

- - -


Arki on jo muodostunut. Se ei ottanut itse asiassa muutamaa päivää kauempaa. Ennen lähtöäni olin autuaan ymmärtämätön siitä kuinka ihanassa pumpulissa täällä pohjoisessa metsien kansa saa asua. Ongelmat ovat nykyään paljon pienempiä, lähes olemattomia, ja niihin osaa suhtautua niiden vaatimalla huumorilla. Oli myös jos minkälaisia odotuksia maailmalta ja toiveita siltä. Tuntuu että on eri ihminen kuin lähtiessä. Ainakin itse sen huomaa. Elämä on aaltoliikettä ja jos joku on varmaa, on se, että se muttuu. Ithaka on edelleen tuolla jossain, siellä missä en vielä tiedä sen olevan. Se on jotain mitä kohti kannattaa tietoisesti kulkea mutta samalla ymmärtää hyväksyä, ettei sitä voi koskaan saavuttaa. Toivon, että saan pitää sen aina horisontissa ja lopulta päätyä tuhkana sen tuuliin.

Kiitos sinulle!

<3 Juuso